Miksi kasvien kasteluohjeet ovat aina niin epämääräisiä?

Toiset kasvit viihtyvät jatkuvasti märässä mullassa, toiset eivät voi sietää vettä yhtään enempää, kuin niille on ehdottomasti välttämätöntä saada. Toiset kuluttavat vettä valtavia määriä haihduttaen sitä surutta laajan lehdistönsä kautta höyrynä ilmaan, toiset taas säästävät ja pihtaavat viimeisenkin pisaran. Onko siis ihmekään, että kasvien hoito-ohjeiden seassa kasteluohjeet ovat yleensä hieman yleisluontoisen oloisia “kastele tarvittaessa” -tyyppisiä neuvoja?

Mihin kasvi tarvitsee vettä?

Kasvien vedentarve riippuu mitä ilmeisimmin monista eri seikoista. Kasvit tarvitsevat luonnollisesti vettä yhteyttämiseen, eli ravinnokseen käyttämän glukoosisokerin tuottamiseen vedestä ja hiilidioksidista auringon valoenergian avulla. Yhteyttämistä tapahtuu viherhiukkasissa, jotka ovat kasvisolujen sisällä olevia pieniä yksikköjä. Viherhiukkaset sisältävät myös kasvin värin antavaa lehtivihreää, joten yhteyttämistä tapahtuu eniten vihreissä kasvinosissa.

Toisin kuin voisi kuvitella, kasvi kuluttaa yhteyttämiseen vain murto-osan käyttämästään vedestä. Osa vedestä menee luonnollisesti kasvin rakennusaineeksi.
Suuri osa kasvin tarvitsemasta vedestä nousee juuria pitkin ja haihtuu lehtien ilmarakojen kautta samalla, kun kasvi ottaa niiden kautta ilmasta yhteyttämisessä tarvitsemansa hiilidioksidin.

Veden mukana kasvi ottaa kasvualustastaan tarvitsemiaan ravinteita, joten tästäkin syystä riittävä vedensaanti on kasville elintärkeää. Mikäli kasvi ei saa tarpeeksi vettä, sen ilmaraot sulkeutuvat haitumisen estämiseksi, mutta samalla hiilidioksidin otto lakkaa, joten myöskään yhteyttäminen ei onnistu. Veden puute näivettää kasvia myös siten, ettei se onnistu saamaan ravinteita liian kuivasta kasvualustasta. Näin ollen kuivuus aiheuttaa kasville sekä janoa että nälkää. Kasvualustan liiallinen märkyys taas estää juuria saamasta happea ja mädättää niitä, sekä  pitkään jatkuessaan tukehduttaa kasvin.

Vuodenajat ja veden tarve

Huonekasvit eivät talvioloissa yleensä juurikaan saa tarpeeksi valoa kasvaakseen, joten ne viettävät keskitalven lepotilassa. Siksi niiden liiallista kastelua ja lannoitusta pitäisi välttää suunnilleen loka-helmikuun välisenä aikana. Tällöin tulee kastella useimpia kasveja harvakseltaan siten, että niiden kasvualusta kastuu, mutta ei vety läpimäräksi. Tietysti on sellaisiakin kasveja, jotka vaativat läpi vuoden kosteaa, ellei jopa märkää kasvualustaa. Nämä kuitenkin ovat suurimmaksi osaksi suokasveja, jotka ovat sopeutuneet märkiin kasvuolosuhteisiin.

Kasvukautena, eli jotakuinkin maaliskuusta elokuuhun kasvien veden tarve taas kasvaa samalla, kun ne saavat riittävästi auringon energiaa kasvaakseen. Tällöin kasveja voi pääsääntöisesti kastella runsaamminkin, ja varsinkin aurinkoisella paikalla majailevat huonekasvit voivat tarvita aurinkoisimpina kesäpäivinä kaksikin kastelukertaa päivässä. Kesällä useimpia kasveja on yleensä turvallista kastella kerralla sen verran runsaasti, että kasvualusta kastuu kokonaan, ja aluslautaselle tihkuu vettä.

Aluslautaselle kerääntyvä vesi on kuitenkin tyhjennettävä noin puolen tunnin päästä, ellei kasvi ole sitä siihen mennessä käyttänyt. Muutoin kasvin juuristo jää seisomaan veteen ja voi mädäntyä. Kesäisiä, runsaampia kasteluohjeita ei luonnollisestikaan tule noudattaa kuiviin olosuhteisiin sopeutuneiden kasvien, kuten useiden kaktusten, kohdalla, vaan näitä kastellaan niukasti vuodenajasta riippumatta.

Ruukku, kasvualusta ja kasvin koko

Näiden perusohjeiden lisäksi huonekasvien kasteluun vaikuttavat myös kasvualustan koostumus ja ruukun, sekä tietenkin itse kasvin, koko. Myös ruukun materiaali vaikuttaa siihen, kuinka paljon vettä kasville tulee antaa. Huonekasviharrastajalle, jolla on taipumusta kastella kasvejaan liikaa, voin suositella orkideamullan ja ruukkusoran käyttöä kasvualustassa (tietysti ensisijaisesti lajikohtaiset kasvualustavaatimukset huomioiden), kunnon salaojitusta ruukkuihin sekä lasittamattomien saviruukkujen käyttöä.

Lasittamattomat saviruukut kun hengittävät ja siten haihduttavat osaltaan kasvualustan kosteutta. Itse olen  näiden hengittävien saviruukkujen vankka kannattaja, ja kaikki huonekasvini perhoskämmekkää lukuun ottamatta majailevat punasavisissa ruukuissa. Pihi kastelija valitsee sen sijaan lasitetusta savesta, lasista tai muovista valmistettuja hengittämättömiä ruukkuja, mutta muistaa silti myös tarjota kasville riittävän ilmavan kasvualustan.

Suuret kasvit tarvitsevat yleensä vettä enemmän kuin pienet. Toisaalta myös pikkuruisessa ruukussa kasvava kasvi tarvitsee usein enemmän, tai ainakin useammin, vettä kuin suuremmassa ruukussa kasvava. Käytännössä useimmat huonekasviharrastajat onnistuvat tappamaan kasvinsa liiallisella kastelulla useammin, kuin liian vähäisellä.

Tavallisesti kasvit kun osaavat selkeämmin ilmaista veden puutteen lerpahtamalla surkean veltoiksi.

Kasvualustan liiallisesta märkyydestä seuraavaa juurten tukehtumista ja kuoliota taas ei pysty huomaamaan yhtä helposti ennen kuin on liian myöhäistä. Useimpien helppohoitoisten joka kodin huonekasvien kasteluun voisi nyrkkisäännöksi antaa sen, että kun sormella kokeillessa pintamulta on muutaman sentin syvyyteen asti kuivaa, voi kasvia kastella uudestaan. Talvisaikaan käy keskivertokasville ja -ruukulle arviolta noin desi vettä kerrallaan, kesällä taas kannattaa kastella runsaammin, kunnes aluslautaselle tihkuu hieman vettä.

Epävarmalle tai mukavuudenhaluiselle huonekasviharrastajalle on tarjolla myös helpompi tapa huolehtia hoidokkiensa vedentarpeesta. Istuttamalla kasvi altakasteluruukkuun tarvitsee vain huolehtia siitä, että ruukun vesisäiliöön lisää uutta vettä entisen loppuessa. Yksinkertaisempaa ja helpompaa tietysti, mutta ainakin minusta se vie osan kasvien hoidon viehättävyydestä.

Hauskoja, ja halutessa enemmän tai vähemmän haastavia kasteluhetkiä siis itse kullekin huonekasviharrastajalle!