Tehtiin tässä taannoin erään ystäväni syntymäpäiväviikonloppuna tyttöjen retki Viherlandiaan, ja kuten arvata saattaa, mukaan tarttui yhtä ja toista. Minulle kotiin lähti kultaimarre (Phlebodium aureum) ja keltamähkä (Selaginella apoda), vaikka tilaa ei kyllä olisi ollut enää vuosiin yhdellekään uudelle kasville.
Kultaimarre, kuten nimensäkin kertoo jo, on sanikkaisiin kuuluva itiökasvi ja se on sukua Suomessa kasvavalle kallioimarteelle (Polypodium vulgare). Rakkaalla lapsella sanotaan olevan monta nimeä, ja tämän kasvin kohdalla tulee väistämättä mieleen, että se on kovin rakastettu englanninkielisissä maissa. Nimiä sillä tuntuu riittävän joka sormelle: Bear’s Paw Fern, Cabbage Palm Fern, Golden Polypody, Golden Serpent Fern… Kultaimarre on Amerikan mantereen trooppisten ja subtrooppisten alueiden epifyyttikasvi ja se on sukunsa ainoa edustaja Pohjois-Amerikassa. Kultaimarretta viljellään koristekasviksi ja sitä voi tiettävästi kasvattaa myös puutarhakasvina, kunhan lämpötila ei putoa alle viiden celsiusasteen.
Oma kultaimarteeni muutti asumaan luonani pieneen saviruukkuun, jossa koitan pitää sitä melko tasaisen kosteana, en kuitenkaan jatkuvasti märkänä. Ruukku on keskellä pöytääni valoisassa, mutta ei suorassa auringonpaisteessa, muutaman metrin päässä valoisasta etelänpuolisesta ikkunastani. Kasvualaustana on turpeen ja orkideamullan seosta. Hyvin on näyttänyt ainakin toistaiseksi viihtyvän.
Keltamähkä taas kuuluu liekomaisiin kasveihin ja edellisessäkin postauksessa mainittujen muinaisten kasvien joukkoon. Se on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosista ja koillis-Meksikosta. Keltamähkä on soiden asukki ja viihtyykin tasaisen kosteassa, ajoittain jopa märässä kasvualustassa. Ainakin omani on viihtynyt kultaimarteen vieressä vanhaan mukiin aseteltuna. Keltamähkäni asustaa vielä ainakin toistaiseksi siinä ruukussa, jossa sen ostin. Kunhan ruukun vaihto tulee ajankohtaiseksi, niin alustaksi tullee turvetta.
Toivottavasti molemmat uudet hoidokkini tulevat elelemään pitkän ja antoisan elämän kanssani.