Madeiran metsissä

Kuten aiemmin jo kirjoitimme, vietimme joulun Madeiralla. Ikuisen kevään saari on kuuluisa puutarhoistaan, joissa kukoistavat kasvit kaikkialta maailmasta. Mutta on Madeiralla myös ikioma, alkuperäinen kasvillisuutensa, ja se vasta kiehtovaa onkin.

Madeira on yksi niistä muutamasta paikasta maailmassa, jossa yhä kasvaa välimerellistä laakerimetsää eli laurisilvaa. Vielä ennen jääkausien alkua ikiaikainen laakerimetsä peitti koko Välimeren seudun. Se oli suorastaan satumetsää: vänkyräisiä, naavan ja sammalen peittämiä puita, jotka kuhisivat eläimiä.

Jääkausien alkaessa ilmasto kuivui ja viileni, ja laakerimetsät vetäytyivät.

Kokonaan ne eivät kuitenkaan kadonneet, vaan kutistuivat ja laajenivat kylmien ja lämpimien kausien mukana. Sitten ihmiset tulivat ja alkoivat käyttää yhä enemmän puuta ensin keittiötuliinsa, sitten laivastojen rakennukseen. Enää Välimerellä ei ole jäljellä palaakaan alkuperäistä metsää, vain erilaisia hävityksen asteita.

Laakerimetsä on säilynyt vain siellä, minne linnut sen istuttivat. Metsän äiti on sepelkyyhky, joka aikoinaan viihtyi suurin joukoin Välimeren metsissä. Ajoittain myrskytuulet puhalsivat kyyhkyjä länteen Atlantille. Onnekkaimmat löysivät maapalan meren keskeltä ja pelastautuivat sille: joko Kanariansaarille, Azoreille tai Madeiralle. Ajan mittaan Madeiran haaksirikkoisista kehittyi oma lajinsa: madeirankyyhky (Columba trocaz).

Mutta miten kyyhkyt istuttivat metsän? Niillä ei ollut siemeniä taskuissaan, vaan vatsassaan, sillä laakerimetsässä ne olivat tärkeitä siementen levittäjiä. Kyyhkyjen mukana kulkeutuikin sangen köyhtynyt kokoelma laakerimetsän puita: vain sellaisia, joiden mehukkaat marjat mahtuivat kyyhkyn vatsaan.

Vielä tänäkin päivänä Madeiran laakerimetsät koostuvat lähinnä lintujen levittämistä puista: kanarianlaakeri (Laurus azorica), haisuviherpuu (Ocotea foetens), makaronesianavokado (Persea indica), apollonlaakeri (Apollonias barbujana), valkopuu (Picconia excelsa) ja laakerikirsikka (Prunus lusitanica) kasvavat kaikki linnuille maistuvia pikku hedelmiä.

Päätyi Madeiralle muunkinlaisia kasveja, kuka mitäkin reittiä. Madeira on suunnattoman merenalaisen kilpitulivuoren huippu, joka on pilkistänyt merenpinnan yläpuolelle saarten mittapuulla vain hetken: kenties viisi miljoonaa vuotta. Tulivuori sammui lopullisesti vasta noin 6500 vuotta sitten.

Aluksi Madeira näytti samalta kuin muutkin tulivuorenhuiput: mustanpuhuvalta, teräväsärmäiseltä ja elottomalta. Mutta elämä löytää uusille paikoille nopeasti. Saniaisten ja sammalien mikroskooppiset itiöt leijailevat ilmakehässä tuhansienkin kilometrien päähän ja satavat tasaiseen tahtiin kaikkialle. Ne ovatkin yleensä ensimmäisten joukossa. Myös orkideat pääsevät pikkuristen siementensä ansiosta lopulta kaikkialle.

Osa kasveista matkusti kenties siemeninä myrskytuulten mukana, tai merivirroissa ajelehtien. Vaikka Madeira on lähempänä Afrikkaa kuin Eurooppaa, suurin osa sen kasveista (ja eläimistä) on kuitenkin peräisin Välimereltä. Sen takaavat merivirtojen ja tuulten suunnat – kun jotain putoaa veteen Portugalin rannikolla, lopulta se päätyy Madeiran tuntumaan. Matkan varrella on aikoinaan saattanut olla sarja pienempiä, nyt jo takaisin meren syliin uponneita saaria, joita myöten merimatkat olivat lyhyempiä.

Satumetsän siimeksessä

Subtrooppinen laakerimetsä on muisto miljoonien vuosien takaa, mutta Madeiralla se on hyvinkin elossa. Kärsinyt se kyllä on, sillä saaren ensimmäiset portugalilaiset asuttajat tuikkasivat ensi töikseen metsän tuleen ja antoivat sen palaa seitsemän vuotta.

Siitä on nyt yli viisisataa vuotta, ja ihmiset ovat kaikeksi onneksi viisastuneet. Jäljellä olevat 15 000 hehtaaria laakerimetsää on rauhoitettu ja julistettu UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Niissä pääsee vierailemaan uudisasukkaiden aikoinaan rakentamia kivisiä vesijohtoja eli levadoja pitkin patikoiden.

Turvassa laakerimetsä ei kuitenkaan ole. Sitä uhkaavat ajattelemattomasti istutetut vieraslajit, kuten australialaiset eukalyptuspuut (Eucalyptus globulus), akaasiat (Acacia sp.) ja alun perin Meksikosta kotoisin oleva nystyageratina (Ageratina adenophora), joka on levinnyt luontoon eri puolilla maailmaa niin röyhkeästi, että se monin paikoin tunnetaan Meksikon paholaisena. Viime vuosina ilmasto on muuttunut yhä kuivemmaksi ja metsäpalot käyneet tuhoisammiksi. Toivoa sopii, ettei tämä ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos viimein koidu niin monesta selvinneen laakerimetsän kohtaloksi.

Laakerimetsä on kuin suoraan sadusta. Vanhojen, vänkyräisten puiden rungot ovat roikkuvien jäkälien, pehmeän sammalen ja epifyyttisaniaisten peitossa. Kostea ilmasto on omiaan kaikenlaisille päällyskasveille, joten lähes kaikki pinnat ovat jonkinmoisen kasvuston peitossa.

Kuten sademetsässä, myös laakerimetsässä puut ovat keskenään hyvin samannäköisiä, vaikka ne eivät olisi lainkaan läheistä sukua keskenään.

Kaikilla on jokseenkin teräväkärkiset, kiiltäväpintaiset ja tummanvihreät lehdet, vaikka kukat ja marjat saattavatkin olla erinäköisiä. Talvella niiden tunnistaminen vaatii asiantuntijan.

Aluskasvillisuus on laakerimetsässä varsin omalaatuista. Monenlaiset saniaiset ja sammalet viihtyvät hämärässä, kosteassa metsänpohjassa. Puissa kiipeilee omaksi lajikseen eriytynyt muratti (Hedera maderensis), kurjenpolvet hehkuvat metsän hämärässä ja voikukan sukuiset valvatit kasvavat pieniksi puiksi. Mittavan kokoinen kissankellon sukulainen, wollastoninkello (Musschia wollastonii) on äärimmäisen uhanalainen, mutta sitä istutetaan parhaillaan takaisin luontoon.

Laakerimetsän yllä ja alla

Aivan koko saaren luonnollinen kasvillisuus ei sentään ole yhtä ja samaa laakerimetsää. Atlantin valtamereen laskevilla paahteisilla alarinteillä on laakereille liian kuivaa ja kuumaa. Siellä vallitsee enemmän Välimeren seudun nykykasvillisuutta muistuttava vehreys, johon kuuluu oliivipuun paikallinen alalaji ja useita erilaisia tyräkkejä.

Kun noustaan kohti vuorten huippuja, laakerimetsä antaa jälleen myöten uudenlaiselle kasvillisuudelle. Emme matkallamme päässeet näkemään varsinaista vuorenhuippujen kasvillisuutta, mutta kävimme sentään laakerimetsän yläosissa, missä vuorilajit alkoivat jo limittyä matalampien alueiden kasvien väliin.

Vuoristossa sinnittelevät sitkeät pensaat, jotka sietävät tuulta, viileää ilmastoa ja säiden nopeaa vaihtelua, kuivuuttakin. Niille tyypillisiä ovat puumaiset kanervat, puukellokanerva (Erica arborea) ja luutakanerva (E. scoparia ssp. maderincola). Näiden puuaines on kuuleman mukaan lähes mahdotonta saada syttymään, ja siksi ne ovatkin suosittua materiaalia piipunpesien valmistukseen.

Yllättävä tuttavuus oli madeiranmustikka (Vaccinium padifolium), joka nimensä mukaisesti on ilmiselvä mustikanvarpu – paitsi, että se kasvaa jopa kahdeksanmetriseksi! Valtamerten saarten kasveille tyypillinen erikoisuus onkin pienten kasvien tapa venähtää puiksi. Ehkä saarten vähäisempi kilpailu antaa niille mahdollisuuden kokeilla uusia evoluution uria.

Ei kannata antaa Madeiran puistojen loiston hämätä. Todelliset ihmeet piileksivät vuorilla, minne puutarhureiden näpit eivät ole ulottuneet. Toivottavasti tosielämän kadonnut maailma säilyy siellä jälkipolvienkin ihailtavaksi.