Kirjavalehtinen kummajainen

Minkä kasvin voi tavata yhtä hyvin Britanniasta, Indonesiasta, Havaijilta tai Uudesta-Seelannista, ojanpientareen rikkaruohoista tai koskemattomasta sademetsästä, Meksikosta tai Nepalin vuorilta?

Kovin montaa ei todellisia kosmopoliittikasveja ole, mutta yksi sellainen on maailman ainoa kirjavalehtinen saniainen, siipisanikka (Pteris cretica). Äärimmäisen siro ja kaunis siipisanikka miellyttää huonekasviharrastajan silmää varmasti, ja on helppohoitoinen ainakin lämpimään vuodenaikaan.

Vanhoissa huonekasvikirjoissa siipisanikka on vakiovierailija, mutta nykyään sitä näkee myynnissä harvakseltaan, kenties koska uudet viherkasvit ovat syrjäyttäneet sen. Se on sääli, sillä siipisanikalla on lukuisia kauniita viljelymuotoja, joista osalla on saniaisten joukossa ainutlaatuiset hopeankirjavat lehdet.

Siipisanikan tieteellinen lajinimi cretica viittaa Kreetaan lajin alkuperäisen löytöpaikan mukaan. On kuitenkin arvoitus, mistä siipisanikka on alun perin kotoisin: Välimeren seudun lisäksi sen kotiseuduksi on ehdoteltu trooppista Afrikkaa, Kaakkois- ja Itä-Aasiaa, mutta jostain syystä myös Etelä-Meksikoa. Nykyään sen levinneisyys kattaa trooppisia, subtrooppisia ja lauhkeitakin alueita kaikilla mantereilla.
Siipisanikka kuuluu niihin omalaatuisiin kasveihin, joita tiedepiireissä kutsutaan hyperakkulumaattoreiksi. Ihastuttavan sanahirviön takana se tarkoittaa, että sanikka kerää maaperästä myrkyllisiä aineita, mutta sen sijaan että se kuolisi, se vain varastoi niitä lehtiinsä uskomattomia määriä. Siipisanikkaa onkin Washington DC:ssä käytetty onnistuneesti arsenikilla saastuneen maaperän puhdistukseen.

Moinen sopeutuvuus antaa jo ymmärtää, ettei siipisanikka voi huonekasvinakaan olla erityisen vaativa. Kaikki löytämäni netti- ja kirjalähteet, samoin oma muutaman kuukauden kokemukseni, tukevat arvausta. Hennosta ja hauraasta ulkonäöstään huolimatta siipisanikka on sopeutuvainen kasvi, ja sietää myös pientä kuivahtamista, vaikkei siitä pidäkään.

Lajin olennaisin vaatimus onkin kosteus. Mieluusti kasvualustaa ei saisi päästää kuivumaan lainkaan, vaikka sanikka kyllä toipuu pienestä nuupahduksestakin, kuten olen muutaman kerran kastelun unohdettuani kokenut. Etenkin ilmankosteuden laskiessa suihkuttelu on myös tärkeää. Liian kuivassa pidetyn sanikan lehtien kärjet ruskettuvat ja käpristyvät.

Hyvissä oloissa siipisanikka on nopeakasvuinen, vaikka kasvaakin pikemminkin leveyttä ja tuuheutta kuin korkeutta. Tässä tapauksessa hyviin oloihin kuuluu riittävän vedensaannin ja ilmankosteuden lisäksi kohtuullisen kirkas valaistus, esimerkiksi itä- tai länsi-ikkuna. Omat siipisanikkani ovat surkealla, parvekkeen pimentämällä pohjoisikkunalla, joten ei liene mikään yllätys, että ne eivät ole lajille tyypillistä nopeakasvuisuutta liiemmin osoittaneet. Mitä ilmeisimmin ne kuitenkin selviävät hengissä ja hiljalleen kasvavat vähemmänkin täydellisissä oloissa.

Kasvualustana omilla sanikoillani on turpeen ja viherkasvimullan seosta, joka on pohjalta salaojitettu ruukkusoralla. Tämä yhdistelmä on tuntunut kelpaavan niille hyvin, vaikka eri lähteiden tiedot kasvualustasta vaihtelevatkin. Kaikki ovat tosin yhtä mieltä, että kasvualustan pitäisi olla läpäisevää. Eräissä ohjeissa kehotetaan pitämään kasvualusta neutraalina tai lievästi emäksisenä, mitä turvepohjainen kasvualusta ei takuulla ole, mutta toisaalla kielletään ehdottomasti lisäämästä kalkkia missään muodossa, mitä happamuuden korjaaminen puolestaan vaatisi. Kylläpä sanikkani tuntuvat elossa pysyvän happamassakin alustassaan.

Siipisanikan lisääminen on yhtä yksinkertaista kuin muidenkin maavarrellisten saniaisten: maavarresta vain katkaistaan pätkä, jossa on muutamia lehtiä, ja istutetaan se omaan ruukkuunsa. Siipisanikan maavarsi tosin on piilossa mullan alla, toisin kuin esimerkiksi Microsorum-saniaisten, kultaimarteen tai käpäläsaniaisen mullan pinnalla kiemurtelevat lonkerot. Löytämieni ohjeiden perusteella myös sanikan lisääminen itiöistä on saniaisten mittapuulla helppoa ja nopeaa. Itiöt kehittyvät riveiksi lehtien alapinnoille, ja istuttamalla ne kosteaan, steriiliin alustaan pääsee seuraamaan saniaisten kummallista, monivaiheista elinkiertoa. Tarkempia ohjeita itiöiden kasvatukseen kirjoitin tänne.

Siipisanikan hoito talvisaikaan on yhä mysteeri, jota käyn seuraavina kuukausina selvittämään. Lajia tavataan valtavan laajalla alueella, joten jotkin kannat elävät tropiikin ikuisessa kesässä, toiset hautautuvat talvella lumeen. Mistä mahtavat kukkakaupan sanikat olla alun perin kotoisin? Millaisissa oloissa ne on viljelty? Onko jalostettujen kirjavalehtisten lajikkeiden ja luonnonmuodon välillä eroa? Kunpa vain tietäisin.

Vanha Kodin Kukat -kirja neuvoo, että siipisanikka pitää talvella viileästä, mutta selviää huoneenlämmössäkin. Todennäköisesti suurin ongelma on lämmityksen pohjalukemiin laskema ilmankosteus. Ulkomaisilla puutarhafoorumeilla keskustellaan pakkasenkestosta, joka voi kuulemma ainakin nepalilaisilla kannoilla yltää viiteentoistakin asteeseen. Ehkäpä oikea paikka olisikin jääkaappi neidonhiuspuun ja tötterölehden seurana?

Sääli, etten tullut ostaneeksi näitä kasveja useampia. Olisin voinut testata eri talvehtimistapojen toimivuutta helposti. Nyt joutunen siirtämään kauniin saniaismaljani akvaarion reunalle ainakin talven pimeimmiksi kuukausiksi.